RIP ✝ Fellbury Shivering Gold (20.2.2021)

2.9.2019   Ensimmäistä kertaa kärryillä

Kirjoitettu Kultsin kisaajan, Ainon, näkökulmasta.

Mä olen vähän sellainen tyyppi, joka tykkää haasteista. Sellaisten automaattivaihde-ponien kärryillä istuminen on suorastaan unettavan tylsää. JP on hyvin tietoinen kummallisesta mieltymyksestäni vaikeisiin poneihin, ja syksyllä 2019 sain häneltä tekstiviestin: yksi uusi Fellbury-kasvatti olisi valmiina ajokoulutettavaksi, mutta JP:llä yksin ei riittänyt pinna moiseen tämän tapauksen kanssa. Hän kysyi, tahtoisinko olla mukana avustamassa ponin kouluttamisessa. Kultsin kohdalla nimi ei tosiaan ole enne: JP pelotteli, että tämän ponin kanssa tulee kyllä ikävä niitä lyijyjalkaisia mammanpoikaponeja.

Lauantaiaamuna olin JP:n mukana Kultsin ensimmäisellä valjakkolenkillä. Agendalla oli lyhyt maastoretki toisen, vähän rauhallisemman ja kokeneemman poniorin eli Jullen kanssa. Aino ajaisi Jullea, minä ajaisin Kultsilla perässä ja JP kävelisi Kultsin vierellä pitäen riimunnarusta kiinni. JP oli kertonut, että aiemmin Kultsia ollaan ohjasajettu sekä talutettu kärryjen kanssa maastossa ja kentällä, mutta kukaan ei ole vielä istunut kyydissä.

Saapuessani tallille JP oli jo varustelemassa Kultsia valjastuskatoksessa. Hän ei tosiaan liioitellut, Kultsi vaikutti suoraan sanoen vähän häijyltä ponilta. Se ei tervehtinyt minua kiinnostuneena korvat hörössä, vaan luimistellen silmänvalkuaiset päässä pyörien. Samalla se koitti myös epätoivoisesti osua heiluvilla takajaloillaan johonkin, tiedä sitten, oliko tulilinjalla JP vai perään asetetut kärryt. JP pyysi, että voisinko suitsia oriin samalla, kun hän säätää hihnat. Minä tein työtä käskettyä ja otin oriin ruskeat suitset seinältä. Kultsi tuntui heti aistivan, millä asialla minä olin, kun lähestyin sen päätä kilisevät kuolaimet käsissäni. Se luimisti korvansa niskaansa vasten ja polkaisi etujalallaan maata kaksi kertaa kovaäänesesti. Huonotapaiset ponit ovat tietysti aina kurja juttu, mutta sain silti jonkinlaista tyydytystä tämän itseään täynnä olevan voikon kuriin pistämisestä. Ärähdin orille itsevarmasti ja vaihdoin riimun suitsiin ponin päässä. Kultsi louskutteli kuolaimia suussaan kovaäänisesti ja näytti silminnähden pettyneeltä.

Saatuamme Kultsin valmiiksi köpötteli jo Aino ja Julle-poni kulman takaa luoksemme valmiina maastoretkelle. Julle on yksi tallin auktoriteettisimmista oreista ja Kultsi selvästi nöyrtyi hieman rautiaan asteltua paikalle. Pistin turvaliivin päälle ja kypärän päähän ja astelin varovaisesti, mutta määrätietoisesti Kultsin kyytiin. JP otti riimunnarusta kiinni ja kävelimme hätäisin askelin Jullen ja Ainon perään. Näin pieni possujunamme lähti puksuttamaan kohti metsätietä.

Kultsi tuntui jännittyneeltä ja hämmentyneeltä kärryjen edessä. Se louskutteli edelleen kuolaimia kovaäänisesti ja silloin tällöin huitaisi päätään uhkaavasti JP:n suuntaan. Sen käynti oli epätasapainoista ja kiireistä. Rauhoittelin Kultsia juttelemalla kärryillä rauhalliseen sävyyn ja kehuin sitä paljon kummallisten kapistusten ohittamisesta. Pääosin matka sujui hyvin, mutta muutama tuulenujellus ja oksien raksahdus metsässä sai Kultsin ottamaan pari raviaskelta. Koska tämä oli Kultsin ensimmäinen kerta ohjastaja kyydissä, niin emme tahtoneet ottaa vielä mitään käyntiä vauhdikkaampaa askellajia tahallaan. Kultsi tuntui sen verran jäykältä ja epävarmalta, että pelkkä käynti oli jo enemmän kuin tarpeeksi. Vaikka matka olikin sekä minulle, JP:lle että Kultsille varsin stressaava, niin ensimmäisen kilometrin jälkeen Kultsi alkoi hieman rentoutua ja loppusuoralla se venytteli kaulaansa eteen alas ja jopa pärskähti tyytyväisenä pari kertaa.

Kun selvisimme takaisin tallipihaan kerroin JP:lle, että tahdon Kultsin omaksi projektikseni. Mikään ei ole hienompaa, kuin aloittaa nollasta ja sitten löytää itsensä pari vuotta myöhemmin palkintojenjaosta saman ponin kanssa. Tämä taitaa juurikin olla syy sille, miksi tykkään niin kovasti vähän haastavammista poneista. Kun niiden kanssa löytyy yhteinen sävel ja kehitytään huimasti, niin siinä tietää, että on oppinut jotain ja kohdellut ponia oikein. Tietysti on myös mahtavaa nähdä, kun kolmevuotiaasta, kasvuiässä olevasta ruipelosta shetlanninponista kasvaa innokas ja kuuliainen ystävä. Tässä minulle ja Kultsille tavoite.

Kirjoittaja: omistaja