Wellmane Ulrica

"Ylös ylös laiskimus, kello on jo puoli viisi!", olivat ilmeisesti ne sanat, joihin avomieheni kauneusunet keskeytyivät huhtikuun 20. päivä. En myönnä käyttäytyneeni mitenkään poikkeuksellisen sekopäisesti kyseisenä aamuna, mutta puolustukseksi mainittakoon, että tuona päivänä oli ponien kantakirjatilaisuus, ja me olimme ilmoittaneet arvosteltavaksi kaksi ponia: Ullen ja Cameronin. Tämä oli ensimmäinen kantakirjaus, johon Vinterdalin porukka oli osallistumassa. Eikös pieni terve stressi tee kuitenkin vain ihan hyvää? Jos olisimme molemmat vedelleet sikeitä kuuteen asti ukkoni tapaan niin olisimme hyvänen aika olleet paikalla vasta kolme tuntia ennen vuoroamme!

Olin jo edellisiltana pessyt molemmat ponini aivan korvista kavioihin kahteen otteeseen ja pesun jälkeen hinkuttanut ne vielä kaiken maailman karvankiillotusglittermyrkyillä. Toki myös poseeraamista ja askellajien esittämistä treenattiin about sata kertaa, vaikka molemmat poneista ovat ihan esimerkillisen hyväkäytöksisiä ja lisäksi omaavat jo kokemusta näyttelyistä. Ukkopoloni koitti rauhoitella minua koko aamun sulloessani poneja sukkahousupukuihin traileria varten, että rauhoitu nyt hyvä nainen tai saat vatsahaavan. Ei minulla ollut aikaa kuunnella moista nysväilyä – kamat autoon ja menoksi.

Näyttelypaikalla minä olin heittämällä porukan hermostunein. Edes Cameron tai Ulle eivät suunnilleen edes huomanneet, että olimme matkustaneet pois kotoa. Välillä mieheni piteli minejä käsissään yhtä aikaa, kun minun piti käydä jännäpissalla tai hyperventiloida paperipussiin. Kaikki kolme katsoivat minua siihen malliin, että nyt se on menettänyt järkensä – en edelleenkään myönnä mitään. Arvostelutilaisuuden koittaessa meinasin suurin piirtein pyörtyä jännityksestä, kun arvovaltaiset tuomarit tihrustivat korkeiden ruusukkeilla somisteltujen pöytiensä takaa minun vaivaisia minejäni. Ilmeisesti tuomarit eivät kuitenkaan saaneet vihiä hermoromahduksestani, sillä sekä Cameron että Ulle kantakirjattiin upeasti II-palkinnoin. Kaikessa ahdistavuudessaan päivä oli todella ihana ja ikimuistoinen, mutta en minä olisi siitä selvinnyt ilman ihania ponejani ja miestäni. Toivottavasti ensi kerralla ei jänskätä ihan yhtä paljon!

Lokakuun lopulla viimeisillään kantavina olevat Ulle ja Alma alkoivat pikkuhiljaa näyttää varsomisen merkkejä, ja me miehen kanssa jännitettiin, että kumpi noista pallomahoista nyt tuo meille meidän ensimmäisen kasvattiponimme. Jännitys raukesi 26. päivä, kun minä näin varsomiskameroista Ullen hakeutuvan karsinan pohjalle makuulle. Ulle toi rohkeasti ja ongelmitta maailmaan ihanan, pikkiriikkisen mustan tamman! En tiedä olenko ikinä nähnyt mitään yhtä hellyyttävää, kuin minishettisvarsan.

Vastasyntynyttä varsaa ruvettiin kutsumaan Unaksi jo ensimmäisen päivän jälkeen, vaikka virallisesti nimi lyötiin lukkoon vasta vieroituksen aikaan. Tahdon nimetä kaikki meidän kasvatit vanhempiensa alkukirjainten mukaan, joten Ullen mukaan varsasta tulisi u-alkuinen. Sitten me mietimme, että uno on sama kuin yksi, eli tässä tapauksessa ensimmäinen kasvatti, ja Una on ikään kuin feminiinisempi versio tuosta sanasta. Ei mitään rakettitiedettä.

Ulle palautui varsomisesta hienosti ja yritimmekin astuttaa Ullea uudestaan Raylla varsakiimaan. Valitettavasti Ulle jäi kuitenkin tyhjäksi astutuksesta. Ullen seuraavasta varsasta ei ole vielä tietoa, mutta eipä sillä mikään kiire olekaan - olemme edelleen hyvin innoissamme Unasta. Itse asiassa Unasta innostuttiin myös Suomessa asti: Elli Vappulan kartanosta kirjoitti meille sydäntäriipaisevan ostotarjouksen Unasta. Tämän myötä me lastasimme Unan traileriin, sanoimme tammalle heipat ja toivotimme parivaljakolle onnea tulevaan!

Ulle on ihan mahtava kärryponi. Tokihan tamma saapui Vinterdaliin jo valmiiksi koulutettuna ja kisattuna, joten tästä en voi itseäni kiittää. Joka tapauksessa yhteistyö Ullen kanssa on niin vaivatonta ja saumatonta, että se pönkittää kenen tahansa itsetuntoa. "Kylläpä minä olenkin mainio kuski", myhäilen aina itsekseni työskennellessäni Ullen kanssa. Kunnes sitten siirryn ajamaan Rosettea ja totean olevani aina maksimissaan yhtä taitava kuin se poni, jota ajan. No, päätin kuitenkin eräänä päivänä jälleen yhden onnistuneen Ullen kanssa tehdyn treenin päätteeksi ilmoittaa meidät VVJ-Cupiin! Kyllä, Cupiin! Niihin kuukausittaisiin arvokisoihin, joissa joka luokassa on lähemmäs sata valjakkoa. "Rahan hukkaa, et sinä sieltä kymmenien konkareiden joukosta erotu", sanoi kannustavasti mieheni kun kerroin maailmanvalloitussuunnitelmistani minini kanssa. Kyllä joutui ukko syömään sanansa, kun kokonainen yhdistetty noviisi-tason ajokoe sujui suorastaan sensaatiomaisesti ja sijoituimme luokan toisiksi yli sadasta osallistujasta! En olisi ikinä villeimmissä unelmissanikaan kuvitellut ensimmäisen cup-starttimme sujuvan näin hyvin. Pakko kyllä myöntää, että millä tahansa muulla ponilla sijoitus olisi jäänyt paljon kauemmas. Ulle on meistä se taitavampi. Olen hyvin onnekas, että löysin tällaisen helmen ensiponikseni.

Leasing-orimme Ray on laiduntanut loppukesän Ullen ja Alman kanssa, koska minä en malttanut odottaa ensi vuoteen astutuksien kanssa. Ja surullinen faktahan on myös se, että Ray on meillä vain kaksi astutuskautta, joten päätimme rohkeasti yrittää saada tammat paksuiksi heti. Ainahan on olemassa se mahdollisuus, että tammat jäävät tyhjiksi, joten parempi aloittaa yrittäminen heti kun mahdollista.

Tänään oli se kauan odotettu päivä, kun eläinlääkäri kävi vihdoin meillä. Niinhän siinä kävi, että saimme kuulla ilostuttavia uutisia: sekä Ulle että Alma ovat kantavana Raysta! Varsoja odotetaan siis syntyväksi lokakuun loppupuolelle 2019. Katsotaan sitten varsojen synnyttyä, että raaskiiko niitä myydä maailmalle vai jätetäänkö ne meille kasvamaan.

Kauhukolmikko on nyt ollut rikastuttamassa Vinterdalin arkea parin viikon ajan. Kyllä meinasi mieheltä tippua leuka maahan, kun minä köröttelin pihaan trailerin kanssa ja trailerista ulos punki kolme hädin tuskin lantiolle asti ulottuvaa kääpiöponia. Ponit ovat nyt olleet päätoimisesti ruohonleikkaajia yhdellä laitumellamme, mutta olen samalla koittanut vähän kartoittaa jokaisen tilannetta yksilöllisesti. Tammat ovat toden totta viihtyneet hyvin tiiviisti yhdessä viimeisen vuoden ajan. Kun yhden tahtoo erottaa porukasta edes tilapäisesti, niin siinä saa kiskoa kyllä ihan hengästymiseen asti. Pieniksi poneiksi nuo osaavat kyllä olla käsittämättömän itsepäisiä. Niin, ponejahan on siis kolme kappaletta: Rosette, Ulle ja Alma. Ensimmäinen on koto-ruotsalainen, kaksi muuta on tuotu Briteistä.

En oikein näin jälkikäteen osaa sanoa, että mikähän minulla päässä viirasi, kun innostuin kolmen koplana myytävän minishettistammalauman myynti-ilmoituksesta. No joo, olihan ne ihan pirun söpöjä, varsinkin kun saatekuva oli viime talvelta ja jokaisella ponilla oli päällään sellaiset talviturkit ettei niistä korvia tai kavioitakaan erottanut. Niin. Kohtuuhintaan myynnissä huumorintajuisia poneja, helppoja ja halpoja omistaa. Voi niillä kokeilla jotain poniagilityäkin jos huvittaa, kuvaili myyjä. Kerrassaan houkuttelevaa. Meillähän on jo hyvä pihattokin valmiina. Ei sitä sen kauempaa tarvinnut pohtia – jostainhan se tallin täyttö on aina aloitettava. Illalla mieheni kysyi, että minkä takia säästötililtä on kadonnut kruunuja. Heh heh, odotapa vaan kun näet.