Hopewood Connemaras

Hopewood Connemarasin 1-vuotissynttäreiden kunniaksi minä päätin järjestää neljälle connemaranponinomistajalle vaelluksen Dinglessä, Irlannissa. Matkan agenda oli kävellä Hopewoodin tiluksilta kauniiden nummien ja maanteiden lävitse kohti Atlantin valtameren rantaa. Rannalla yöpyisimme pienellä tilalla ja takaisin kotiin lähtisimme seuraavana aamuna. Omaksi uljaaksi ratsukseni valitsin luotettavan Hassen, joka tosin tammojen lähellä lievästi sanottuna sekoaa. Tammat eivät suinkaan olleet suurin huolenaihe matkan koittaessa: vaellukselle oli lopulta ilmoittautunut pelkästään oreja! Soitin tietysti kohteliaana ihmisenä pienen Skype-ryhmäpalaveripuhelun osallistujille ja ilmoitin hormoonien suuresta määrästä reissulla, mutta naiset langan toisessa päässä naureskelivat ja jokainen varmisti oriinsa olevan täysjärkinen ja valmis reissuun seurasta huolimatta! Lopulta päivi koitti ja kokoonnuimme Hopewoodin tallipihassa varusteltujen poniemme kanssa valmiina valloittamaan lounaisrannikon!

Jannica ja hänen oriinsa Ginger olivat minulle tuttu näky näyttelykehistä, joten toivotimme parivaljakon lämmöllä takaisin Irlantiin! Olin aikaisemmin jo todennut Gingerin olevan harvinaisen rauhallinen ja kylmäpäinen ori, ja Ginger olikin varmasti koko porukan vähiten tilanteesta hämmentynyt poni. Uudet maisemat, neljä tuntematonta oria ympärillä ja pitkä kävely keskellä ei mitään eivät aiheuttaneet Gingerissä minkäänlaista huolta. Kokonaisuudessaan menomatka rannikolle sujui Jannican ja Gingerin osalta erittäin hyvin - edes kesken matkaa yllättänyt kaatosade tai jonon perällä hätäilevät Hugo- ja Jakki-oriit eivät ruunivoikon menoa haitanneet.

Päästyämme illansuussa perille leirintäalueelle annoimme poneille isot heinäkasat pilttuisiin ja lähdimme itsekin nauttimaan pienestä purtavasta. Palatessamme takaisin ponivarikolle ruokailun jälkeen huomasimme, että Ginger oli saattanut asettua taloksi jopa vähän liiankin hyvin: oriin riimunnarun solmu oli auennut (liekö tämä ponin itsensä vai irlantilaisten menninkäisten syytä) ja Ginger oli kävellyt ulos pilttuustaan suoraan ruokavarastolle. Ginger oli näin ollut päätynyt lievästi sanottuna vetämään kauraöverit. Tilanne ei onneksi ollut vakava, joten Jannica vain talutti poninsa toruen takaisin pilttuuseensa ja sitoi sen oikein kunnon merimiessolmuilla kiinni. Seuraavana aamuna Ginger oli kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan ja suostui kiltisti satuloitavaksi takaisinmenomatkaa varten (oriin satulavyö ei kuitenkaan jostain kumman syystä tuntunut kiristyvän samaan reikään kuin edellisiltana!)

Omaa kasvattiani Hugoa oli ilo nähdä pitkästä aikaa kotikonnuillaan. Hugo oli tosiaankin kasvanut viime näkemästä oikein komeaksi aikuiseksi oriiksi, mutta Natalia varoitteli Hugon olevan maastossa hieman arkajalka. No, mikäs sen parempaa siedätyshoitoa kuin yön yli kestävä vaellus mitä yllättävimmissä sääolosuhteissa! Natalia ja Hugo kulkivat letkan toiseksi viimeisinä. Hugo oli tosiaankin hyvin tohkeissaan uusista maisemista ja jännistä autoista, tienviitoista ja kukkapuskista - onneksi ori ei kuitenkaan tehnyt kaikesta näkemästään isoa numeroa, vaan tyytyi silloin tällöin vain vähän "säikähtämään" jotain yllättävää. Kuten pientä kiveä tienvarressa. Saimme Hugon hepuleista hyvät naurut, mutta itse järjestäjänä odotin hiukan kauhulla ensimmäisiä laukkapätkiä ja Hugon reagointia niihin. Kaikkien onneksi Hugo laukkasi (pienen alkukaasuttelun jälkeen) erittäin nätisti ja Natalia kehuikin, että noin hienosti Hugo ei ole maastossa aiemmin laukannut!

Yövyimme lopulta rannikolla sijaitsevan ponihostellin tiluksilla ja sidoimme ratsumme pilttuisiin yöksi. Tyytyväisenä reissun kulkuun olin juuri ehtinyt ummistaa silmäni ja alkaa lipua unten maille, kun Natalia herätti minut taskulamppu kädessä: "Birdie on kadonnut!". Sytytimme valot tupaamme ja totesimme tämän olevan totta - viidettä ratsastajaamme, Birdietä, ei tosiaan näkynyt mailla halmeilla. Huhuilimme kevyeessä tihkusateessa yön pimeydessä Birdien perään tovin. Juuri kun olimme virallisesti panikoimassa, sipsutteli Birdie yllättäen paikalle jostain kivien ja pusikoiden takaa puhelin kädessä. Hän oli kuulemma ollut puhumassa puhelimessa jonkun tallipoikansa kanssa. Natalia oli silminnähden tuohtunut Birdien tempusta lähteä vikittelemään miehiä keskellä yötä, jättäen kanssaratsastajat pimentoon olinpaikastaan. Birdie yritti vakuutella tallipojan olevan hänelle "vain kaveri", mutta me muut naureskelimme asialle epäuskoisina, emmekä lopulta saaneet edes nukuttua vitsin heiton lomasta. Jopa välikohtauksesta suuttunut Natalia alkoi lopulta naureskelemaan asialle ja osallistui itsekin leikkimieliseen piikittelyyn.

Vaelluksesta lievästi sanottuna tohkeissaan oleva Jakki oli minulle uusi tuttavuus. Oriin ratsastaja ja omistaja Ponnie oli kysynyt minulta etukäteen, että eihän tällä vaelluksella vain kävellä pitkin tienvartta, koska Jakki tahtoisi varmasti päästä vähän kovempaakin. Otin asian vitsinä, mutta nähdessäni Jakin yrittävän ottaa raviaskeleita koko alkutaipaleen ajan päätin, että kohta meidän on mentävä kovaa tai tuo ori repeää pelihousuistaan. Sattumoisin saapuessamme valtavalle, tasaiselle nummelle osui yläpuolellemme myös iso, tummanpuhuva sadepilvi. Kun sade yllättäen lankesi päällemme kuin saavista kaataen, kiljaisimme kaikki yhteen ääneen "laukkaa!" ja lähdimme pinkomaan täyttä päätä sateensuojaan. Jakki oli varmasti tuosta sadepilvestä äärimmäisen kiitollinen, sillä en ole koskaan nähnyt ponia laukkaamassa maastossa sellainen kiilto silmissä!

Saavuttuamme yölliseen majapaikkaamme, pistimme ponimme pilttuisiin kiinni ja annoimme niille iltaheinät. Ponien jäädessä syömään ruokiansa siirryimme myös me ratsastajat tupaan ja minä otin pöytään esille vaellusta varten tilaamani ruuat. Tarjolla oli kirjaimellisesti kaikkea: piirakkaa, leipää, salaattia, kalaa, sipsiä, keksejä ja karkkia. Me vedimme reissusta rähjääntyneinä tyytyväisinä napamme täyteen herkkuja - tosin jotkut meistä hieman enemmän kuin toiset, sillä Ponnie nimittäin innostui herkkupäivästä aivan hulluna, ja päättikin katkaista herkuttoman helmikuun siihen paikkaan. Niinhän siinä kävi, että lopulta Ponnie ei enää päässyt sohvalta ylös täyteen ahdatun vatsansa kanssa. Samaan aikaan Jannica tuli myös kertomaan, että hänen poninsa oli karannut pilttuusta ja syönyt kasan kauraa rehuvarastosta. Siinähän sitten naureskelimme, että meillä oli matkassamme kaksi otusta, jotka söivät kuin hevoset - ja vain toinen niistä oli oikeasti hevonen.

Reamon on ori, jonka olen tavannut jo aikaisemminkin, ja sattuipa se myös olemaan oman ratsuni Hassen emänisä! Meillä oli siis joukossamme ainakin yksi vähän iäkkäämpi ja enemmän elämässään maastoillut ori. Keksinkin sijoittaa Reamonin letkan viimeiseksi poniksi sen maastovarmuuden takia, jotta se voisi rauhallisella olemuksellaan pitää edellä loikkivat vauhtihirmut ja jänishousut aisoissa. Reamon ei kuitenkaan lopulta ollut ihan niin maltillinen kuin olin toivonut sen ikänsä perusteella olevan, ja ensimmäisten laukkapätkien aikana Reamon ottikin vähän etumatkaa letkan perältä suoraan minun vierelleni jonon kärkeen. Muutoin Reamon käyttäytyi koko matkan ajan mielestäni harvinaisen esimerkillisesti, eikä se tosiaan säikkynyt mitään. Ratsukon edessä kulkeva, vähän säikympi Hugo-ori tuntui saavan Reamonilta vähän kyllästyneitä katseita: "hei haloo, se on vain postilaatikko, jatketaanko nyt matkaa?".

Menomatkamme päättyi pienelle ponihostellialueelle upean rannan juurelle. Veimme ponit pilttuisiinsa, jaoimme niille iltaheinät ja kiitimme niitä (jokseenkin) tasaisesta kyydistä. Söimme tietysti myös itse retken päätteksi hyvin ja painoimme puuta kellon käydessä kaksitoista. Natalia herätti kuitenkin koko tuvan pian valojen sammutuksen jälkeen: Birdie oli kadonnut, eikä häntä näkynyt tallilla tai vessoilla! Lähdimme hätäpäissämme pyörimään pihalle taskulamppujen kanssa ja huhuilimme Birdien perään hädissämme. Juuri ennen kuin olin itse valmis soittamaan poliisit, sujahti Birdie paikalle jostakin puskien ja kivien takaa puhelin kädessä. Hän oli kuulemma puhunut jonkun tallipoika-Maxin kanssa. Me kaikki loimme Birdieen hyvin epäuskoisen katseen. "Mitä, me ollaan vaan kavereita!", huudahti Birdie. "Aivan varmasti", huikkasi joku, ja näin ollen siirryimme kaikki tupaan analysoimaan Birdien mieselämää johonkin yön pikkutunneille asti.